Topumisia(ko?)

Tämä teksti on pitkään ollut tuloillaan. Tai ei tuloillaan, vaan mielessä on käynyt, että jotakin pitäisi kirjoittaa liittyen aiempaan tekstiini isän kuolemasta. Taas kohtaan asian, josta ei koskaan puhuta. Kun henkilö kuolee, on  se puheenaihe jonkin aikaa. Mutta harvemmin kukaan puhuu siitä, miltä tuntuu toipua läheisen kuolemasta ja kuinka hankalaa se on. Mutta koska minä en piittaa siitä, että saako tästä puhua niin:

Tässä se nyt tulee, teksti siitä kuinka minä menin lukkoon.

Isän kuolema yllätti minut, vaikka olin muka yrittänyt varautua. Siellä kun se asusteli itsekseen ja aina välillä haavereita sattui. Mutta eipä sitä osannut oikeasti varautua. Samantien kun sain SEN puhelun, minun oma itseni lukitsi itsensä jonnekin todella syvälle ja joku toiminnan ihminen otti vallan. Itkin vain hetken. Sitten kaikki turtui.

On vaikea kuvailla sitä millainen minun isä oli. Koska isä oli vaikka mitä. Ja tuntuu pahalta ajatella, että välillä meillä oli vaikeaakin. Tuntuu, että en saisi ajatella niin- joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla kuinka suuren vaikutuksen isä teki ihmisiin. Koska se oli maapalloakin isompi. Ja tuntuu pahalta ajatella, että en ehkä koskaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi- joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla miltä tuntuu, kun läheinen kuolee yksin. Koska se tuntuu pahalta. Todella pahalta. Ja tuntuu pahalta ajatella, että en koskaan tiedä mitä viimeisinä hetkinä tapahtui-joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla sitä miltä ihmisistä ehkä näytti ulospäin se, että minä en itke. Koska minusta tuntuu, että olen jotenkin huono, kun en näytä tunteitani ulospäin-joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla, miten suuri tuki isä minulle oli. Aina kun minulla oli vaikeaa töissä, harrastuksissa, elämässä, oli minulla joku jolle soittaa ja joka tiesi aina mitä sanoa. Ja tuntuu pahalta ajatella, että sitä ihmistä ei ole enää- joten päätin että en ajattele sitä.

Ja niin minä tein. Käytin kaikkia kliseitä, kun minulta kysyttiin miten voin.
Ja piilotin kaiken sisälle. Kaiken. Ja ajattelin, että ehkä minä olen toipumassa. Paitsi, että tiesin etten ole. OIKEASTI, minun isä kuoli vasta, ei siitä toivuta noin vaan.

Hautasin itseni työn alle ja kaikki sujui suhteellisen hyvin monta kuukautta. Kunnes...

Aloin väsymään kaikkeen. Jokainen pieni vastaisku tuntui siltä, että maailmani kaatuu. Jokainen pieni ristiriita herätti minussa pakenemisreaktion. Miellyttäjä-Minä nuoruudesta palasi takaisin ja otin kaikkien huolet kannettavakseni. Jokainen pienikin murhe sai minut lannistumaan. Olin väsynyt. Mutta painoin menemään, minähän en itke. En romahda. Ja sitten kaikki tämä alkoi vaikuttaa terveyteen.

Minulla on aina ollut matala verenpaine. Nyt se on noussut ylärajoille. Viisi vuotta poissa olleet sydämen tykytykset ovat palanneet. Jo kauan sitten haudattu paniikkihäiriö nosti päätään ja kaikkialla oli vaikeaa. Autossa, linja-autossa, kauppakeskuksissa....

Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että minä olen vihdoin valmis suremaan. Olen valmis sanomaan, että minä en jaksa. Minun isä kuoli ja minä en jaksa. Minä en jaksa sitä, että pienistä asioista tehdään härkänen, kun ihmisiä kuolee joka päivä.

Kuinka olen siis toipunut? No kuten huomaatte, aika huonosti. Enkä aio sanoa, että aika parantaa. Aion sanoa, että katsotaan.