Topumisia(ko?)

Tämä teksti on pitkään ollut tuloillaan. Tai ei tuloillaan, vaan mielessä on käynyt, että jotakin pitäisi kirjoittaa liittyen aiempaan tekstiini isän kuolemasta. Taas kohtaan asian, josta ei koskaan puhuta. Kun henkilö kuolee, on  se puheenaihe jonkin aikaa. Mutta harvemmin kukaan puhuu siitä, miltä tuntuu toipua läheisen kuolemasta ja kuinka hankalaa se on. Mutta koska minä en piittaa siitä, että saako tästä puhua niin:

Tässä se nyt tulee, teksti siitä kuinka minä menin lukkoon.

Isän kuolema yllätti minut, vaikka olin muka yrittänyt varautua. Siellä kun se asusteli itsekseen ja aina välillä haavereita sattui. Mutta eipä sitä osannut oikeasti varautua. Samantien kun sain SEN puhelun, minun oma itseni lukitsi itsensä jonnekin todella syvälle ja joku toiminnan ihminen otti vallan. Itkin vain hetken. Sitten kaikki turtui.

On vaikea kuvailla sitä millainen minun isä oli. Koska isä oli vaikka mitä. Ja tuntuu pahalta ajatella, että välillä meillä oli vaikeaakin. Tuntuu, että en saisi ajatella niin- joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla kuinka suuren vaikutuksen isä teki ihmisiin. Koska se oli maapalloakin isompi. Ja tuntuu pahalta ajatella, että en ehkä koskaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi- joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla miltä tuntuu, kun läheinen kuolee yksin. Koska se tuntuu pahalta. Todella pahalta. Ja tuntuu pahalta ajatella, että en koskaan tiedä mitä viimeisinä hetkinä tapahtui-joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla sitä miltä ihmisistä ehkä näytti ulospäin se, että minä en itke. Koska minusta tuntuu, että olen jotenkin huono, kun en näytä tunteitani ulospäin-joten päätin että en ajattele sitä ollenkaan.

On vaikea kuvailla, miten suuri tuki isä minulle oli. Aina kun minulla oli vaikeaa töissä, harrastuksissa, elämässä, oli minulla joku jolle soittaa ja joka tiesi aina mitä sanoa. Ja tuntuu pahalta ajatella, että sitä ihmistä ei ole enää- joten päätin että en ajattele sitä.

Ja niin minä tein. Käytin kaikkia kliseitä, kun minulta kysyttiin miten voin.
Ja piilotin kaiken sisälle. Kaiken. Ja ajattelin, että ehkä minä olen toipumassa. Paitsi, että tiesin etten ole. OIKEASTI, minun isä kuoli vasta, ei siitä toivuta noin vaan.

Hautasin itseni työn alle ja kaikki sujui suhteellisen hyvin monta kuukautta. Kunnes...

Aloin väsymään kaikkeen. Jokainen pieni vastaisku tuntui siltä, että maailmani kaatuu. Jokainen pieni ristiriita herätti minussa pakenemisreaktion. Miellyttäjä-Minä nuoruudesta palasi takaisin ja otin kaikkien huolet kannettavakseni. Jokainen pienikin murhe sai minut lannistumaan. Olin väsynyt. Mutta painoin menemään, minähän en itke. En romahda. Ja sitten kaikki tämä alkoi vaikuttaa terveyteen.

Minulla on aina ollut matala verenpaine. Nyt se on noussut ylärajoille. Viisi vuotta poissa olleet sydämen tykytykset ovat palanneet. Jo kauan sitten haudattu paniikkihäiriö nosti päätään ja kaikkialla oli vaikeaa. Autossa, linja-autossa, kauppakeskuksissa....

Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että minä olen vihdoin valmis suremaan. Olen valmis sanomaan, että minä en jaksa. Minun isä kuoli ja minä en jaksa. Minä en jaksa sitä, että pienistä asioista tehdään härkänen, kun ihmisiä kuolee joka päivä.

Kuinka olen siis toipunut? No kuten huomaatte, aika huonosti. Enkä aio sanoa, että aika parantaa. Aion sanoa, että katsotaan.

Levon tärkeys

Minulla on ollut melkoinen kevät ja kesä. Kauheasti on tapahtunut ja täysillä on menty. Isän kuolema, personal trainerin hankinta ja salilla käynti, Talent ym ym. Nyt huomaa, että kroppa ja mieli alkaa olla aika sipissä. Muisti ei pelaa ja en jaksa oikein jutella. Hoksasin juuri tänään, että en ollut kertonut oikein mitään Helsingin reissustakaan Villelle.

Päädyttiin ottaan lepoa. Vaikka Helsinki-Kokkola-Kalajoki-Oulu oli periaatteessa lepoviikko salista ja söinkin mitä halutti, en silti saanut aivan kunnolla levättyä ja niin se eilen illalla tuli stoppi. Kiinnostus kaikkeen oli nolla. Viime viikon kävin kyllä salilla, mutta tein robottimaisesti kaikki liikkeet ja äkkiä pois. Samoin kotona en jaksanut evää liikauttaa ja jo ruoan tekeminenkin tuntui liian raskaalta operaatiolta, saatikka että pitäisi töitä jaksaa tehdä. Ja eilen illalla tuli väsähdys kaikkeen.

Tänä aamuna on jo ollut parempi fiilis, päädyttiin brunssille Aittadeliin ja söin hyvin. Huomenna ajattelin kokeilla salilla samantyylistä reeniä kuin mitä Ville tekee, ihan vaan vaihtelun vuoksi. Saapi sitten vähän lepoa siitä omasta perusreenistä. Ensi viikon muutenkin otan rennommin ja synttäreiden jälkeen 5. päivä alkaa taas tositoimi. Nyt aivot ovat latautumistilassa ja kun saan aivot virkeäksi, niin kroppakin jaksaa.

Nämä kaikki edellä mainitut ovat olleet minulle oivalluksia. Oma ajatus on ollut salillakäymisessäkin, vaan että pakkopakkopakko, että aikaansaadut tulokset eivät vain katoaisi. Joo, mutta salilla voi myös tehdä välillä muutakin kuin orjallisesti noudattaa samaa sarjaa mikä sinulle on tehty. Salilla voi esim pitää hauskaa reenin ohessa. Hampaat irvessä ehtii taas syksymmällä ja talvella vääntää.

Kuva: Kolmasosa

Jotain iloistakin välillä... siis ruokaa

Tekasin tuossa pelkkään puuroon kyllästyneenä vadelmalappapuuroa ja lupasin sen reseptin tänne heittää. Tässä tulee siis!


Valuta kattilaan pari desiä vettä ja laita kiehumaan. 100g vadelmia (osan voit jättää myös päälle). Sekoita vadelmat kuumaan veteen. Vadelmat voivat olla tuoreita tai jäisiä. Lisää makeutusta oman mielesi mukaan. Itse käytin makeutusainetta. Lisää 50g kaurahiutaleita ja sekoita. Anna kiehua kasaan kuten normaalin puuron.

Kun puuro keittynyt, kaada se laakeaan kulhoon tai astiaan jäähtymään hieman. Kun seos on jäähtynyt, vispaa sähkövatkaimella kuohkeaksi. Valmista! Päälle lisäsin itse tarvittavat määrät raejuustoa sekä parit mansikat. Toimii myös perinteisesti puolukoilla tai kokeile myös muita marjoja. On taivaallista vaihtelua perus puuro-raejuusto-rahka-mehukeitto-linjalle, mutta silti terveellistä! Voit antaa jäähtyä myös ihan kunnolla ja syödä kylmänä!

Perunkirjoitus ja kuolleen miehen kirous (tavarat).

Taas sitä ollaan semmoisen asian äärellä, josta kukaan ei oikeastaan puhu...

Sitä helposti luulisi, että hautajaisten järjestäminen on se hankala osuus. Näin ei kuitenkaan ollut minun tapauksessa. Kaikista hankalinta on ollut kaikkien perunkirjaan tulevien asioiden selvittäminen ja tavaroiden raivaus. Monet ovat päässeet jo arvostelemaan kuinka voi heittää pois sitä ja tuota ja myydä pois asoita. Jännittävää olisi kyllä, jos säilyttäisin kaiken... Kyllähän sitä ihminen toki tarvitsee 60-luvulta olevaa autovahaa, 80-luvulta olevaa desinfiointiainetta ja tuhansia ja tuhansia käytettyjä nauloja. Isän tavaroista olen pelastanut ne itselle tärkeät eli valokuvat, korut, kunniamerkit ja tietysti iskän kuksan. Mutta kun kaikilla liittyisi jokin muisto johonkin tavaraan. Minun muistoni iskästä ovat kuitenkin minun pääni sisälle säilöttynä ja lajiteltuina. Ne riittävät minulle.

Perunkirjan tekeminen oli minulle aivan uusi juttu. Onneksi isä oli tehnyt testamentin ja siinä erikseen maininnut sen toimeenpanijan. Oli helppo ottaa yhteyttä lakimieheen, kun sekin oli jo päätetty. Lisäksi löysin isän lompakosta kyseisen lakimiehen käyntikortinkin tarkasti säilöstä.

Tässä minun neuvoni perunkirjaa varten:

• kun käyt kuolleen paperit läpi, säilytä alkuun melkein kaikki vähänkään tärkeältä näyttävä. Minä menin viiden ison kansion kanssa toimstoon ja siitä aloimme lakimiehen kanssa purkaa mitä kaikkea perunkirjaan tarvitaan
• hanki mahdollisimman paljon tietoja itse, mitä enemmän lakimies tekee, sitä enemmän perunkirja tulee yleensä kustantamaan. Toisaalta voi olla myös niinkin päin, että sinun hankkiessasi paperit esim toisista maista joudut maksamaan niistä enemmän kuin lakimies. Kysy tätä suoraan lakimieheltä. 
• pyydä lakimieheltä heti arvio perunkirjan tekemisen kustannuksista, hinnat voivat vaihdella myös näissä melkoisesti. Skaala on 500 eurosta helposti tuhansiin ja tuhansiin. Älä tule huijatuksi. Kysele eri lakitoimistoilta tarjouksia. Myös monet pankit tekevät perunkirjoja.
• ota kaikki hautajaisiin, asunnon tyhjentämiseen, matkoihin ym liittyvät kuitit tarkasti talteen, ne lisätään perunkirjaan
• jos mahdollista, puhu jo läheistesi eläessä läpi vaikeat asiat kuten aiemmat avioliitot (ONKO TEHTY OSITUSTA!!). Tämä tuli minulle yllätyksenä, että vaikka en ollut edes syntynytkään kun isäni erosi ensimmäisestä vaimostaan, tulee minun toimittaa heidän ositus. Onneksi tunnen kyseisen naisen, niin papereiden saaminen ei ollut liian haastavaa. Antakaas olla, jos en olisi koskaan kuullutkaan ihmisestä! 
• jos kuolinpesän osakkaita on monta, puhukaa avoimesti kaikkien toiveista mitä tavaroille ja muille tehdään. Voi olla, että joku sinusta aivan roskalta tuntuva voi olla toiselle arvokas
• KÄY pankissa. Mahdollisimman nopeasti. Saat heiltä infoa mitä heidän puolestaan tarvitaan perunkirjaan, lisäksi kannattaa lopettaa mahdolliset suoramaksut joita ei enää tarvitse mennä kuolleen tililtä. 
• ajattele perunkirjan olevan kuolleen viimeinen veroilmoitus ei mikään sakkolappu tai karenssi. Jos joudut maksajaksi, niin yleensä lakimiehen ja pankin avustuksella tästäkin selviää. Voi olla, että jo kuolinpesän auton myymisellä on kuitattu ylimääräiset velat. Itse pelkäsin tätä kuin ruttoa, kunnes itse perunkirjan luvussa tajusin, että asioilla on yleensä tapana selvitä.
• perunkirjan lukutilaisuus oli yllättävän kivuton. Stressasin ja pelkäsin sitä etukäteen, mutta kyseessä ei ollutkaan niin jäykkä tilanne kuin luulin. Varsinkin kun olin ainut kuolinpesän osakas. Tilaisuudessa lakimies lukee perunkirjan läpi (siis ihan kaiken, kaikki pitkät numerosarjat ja plussakortin kautta tulleet 5 euron tililepanotkin). Lakimies tarkistaa kanssasi, että kirja on oikeassa ja kaikki on näin ollen ok. Sitten lakimies lähettää kirjan verottajalle. Sinä saat yhden version kirjasta (älä anna sitä kenellekään, esim pankissa pyydä ottamaan kopiot). Itse sinun tulee toimittaa perunkirja mm. pankkiin ja Trafille. 
• Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä toimenpiteitä perunkirjoituksen jälkeen tulee tehdä. Kannattaa kysyä siis reippaasti jo kirjoitustilanteessa, mitä sinun tulee tehdä. Lakimies neuvoo sinua varmasti tai ohjaa semmoisen ihmisen puheille joka osaa neuvoa. 

Toki nämä tilanteet vaihtelevat ihan joka kerta. Minun kohdallani kaiken stressin jälkeen perunkirja oli suht kivuton. Jälkihommat ehkä stressaavammat. 

Kuolema.

Monesti mietin, millaista on saada SE puhelu. Kun poliisi tai joku muu soittaa, että läheisesi on kuollut. Ensimmäisiä kertoja mietin asiaa, kun muutin pois Nuorgamista 17-vuotiaana. Mitä, jos isälle käy jotain? Miltä tuntuu, kun se puhelu tulee? Tiesin, että jossain välissä puhelu olisi edessä. Isäni oli luonteeltaan sellainen, että pienet tai isommatkin haaverit jätettiin monesti kertomatta, vasta parin viikon päästä hän uskalsi ne minulle tunnustaa. Isä ehti mm. melkein hukkua, polttaa talon ja kaatuipa hän talvella puutöissäkin.
Viimeisen parin vuoden sisään olen pyöritellyt asiaa useaan otteeseen mielessäni, joskus jopa etukäteen surrut. Varsinkin noin vuosi sitten, kun isä oli todella väsynyt. Hän saattoi sanoa vaikkapa näin "Joku yö se minä menen tuonne kammariin nukkumaan ja aamulla en enää herääkkään".

Jostain syystä näin torstain 10.3 ja perjantain 11.3 välisenä yönä painajaista, joka jäi vaivaamaan mieltä. Kuitenkaan en osannut sitä huolta tuonne Utsjoen suunnalle kohdistaa ennen kuin sunnuntaina. Sitten tuli se puhelu...

Miksi halusin kirjoittaa tämän blogipostauksen? No halusin vastata muutamiin kysymyksiin omalta kohdaltani liittyen siihen asiaan, jota itsekin usein olin pohtinut.

- Millaista oli saada se puhelu?: Jostain syystä en osannut alkuun itkeä. Meni useita minuutteja ennen kuin kyyneleet tulivat. Shokki tuntui kehossa heti. En edes ehtinyt kuulla ensimmäistä lausetta, kun jo koko kroppaan syöksyi hervoton addrenaliini ja aloin täristä.

- Mitä teit ensimmäisenä?: Halusin heti soittaa Amandalle. Vaikka äiti ja Ville olivat siinä vieressä, tuntui tärkeältä soittaa ystävälle. Tämän jälkeen laitoin viestin meidän tiiviin kaveriporukan ryhmään "isä on kuollut".

- Mitä mielessäsi pyöri?: Mitä minun pitää nyt tehdä, mihin minun pitää soittaa, isä halusi tuhkauksen ja voimakkaimpana EN MINÄ OSAA,

- Miten siitä eteenpäin?: Tässä kohtaa täytyy muistuttaa, että ihmiset surevat erillä tavoin. Minusta tuntui koko illan, että isä on minun selän takana. Luin jostain, että tämä on läheisen menettäneillä hyvin yleinen tunne. Puhutaan suruhallusinaatiosta. Uskokoot kuka mitä haluaa, mutta tämä asia oli todella lohduttava tunne sen illan ajan. En tietenkään saanut unta, joten minulle oli tärkeää tehdä jotain ihan täysin normaalia kuten olla Facebookissa ja katsoa videoita Youtubesta. Juttelin myös isälle koko ajan. Villen suru taas näkyi täytenä väsymyksenä. Enempää en hänen suremiseensa puutu, hän kertokoot itse jos näin haluaa.

- Eikö sinusta tuntunut syylliseltä, kun et itkenyt koko iltaa ja teit normaaleja asioita?: Kyllä ja ei. Kyllä siinä suhteessa, että minunkin mieleeni oli iskostunut tietynlainen tapa miten surraan. Ja ei, koska tiesin isäni tulevan vaikka pilven hattaralta antamaan palautetta, jos jään vellomaan suruun.

- Miksi kerroit isän kuolemasta Facebookissa?: Minun oli kauhean vaikea puhua puhelimessa, koska aistin ihmisistä, että he luulivat/toivoivat/halusivat minun itkevän. Itse en pystynyt itkemään, joten puhelimella ihmisille kertominen tuntui ahdistavalta. Viestiä en halunnut kenellekään laittaa, se tuntui liian kylmältä. Kaikki mihin tuolloin kykenin oli summaamaan asiat Facebookissa kuviin ja lyriikoihin.

- Miksi ei ollut hautajaisia?: Isän toiveesta. Hän halusi tuhkauksen. Vainajan siunaus tapahtui Oulussa Intiön kirkossa ja paikalla olivat vain minä ja Ville. Muitotilaisuus on kaikille avoin. Mutta tuo muisotilaisuus- sana karahtaa minulla heti korvaan. "Muistelukahvit" on kivempi.

- Vinkkejä hautaukseen?: Tsekkaa eri hautaustoimistoja. Halusin isälle oman näköisensä arkun ja vaihdoin toimistoa lennosta. Valitsimme ekohautauksen ja puisen käsittelemättömän arkun, joka tuoksuikin vielä tuoreelle puulle. Paras valinta ikinä. Ville löysi kyseisen palvelun mutkien kautta ja hautajaiset olivat todella edulliset, mutta juuri semmoiset kuin isä olisi halunnut. Jos et itse pysty valitsemaan toimistoa, pyydä jotakin muuta auttamaan. Hautaustoimisto tarjoaa monia eri palveluja, pysy kovana siinä mitä haluat. Esimerkiksi "kukkasidonnan" voit tehdä vaikka itse, kuten minä tein havuista.  http://www.hautauspalveluhorisontti.fi

- Eikö tuo ole aika sairasta ajatella rahaa hautajaisia järjestäessä?: Jonkun mielestä voi olla näin. Hinnoissa on kuitenkin paljon ilmaa ja et halua joutua tilanteeseen, että sinulla/kuolinpesällä ei ole varaa maksaa hautajaisia.

- Kuka auttaa minua, en tiedä miten toimia hautauksen suhteen?Olen ainut omainen: Tunnetko seurakuntasi pappia tai nuoristotyöntekijää? HOX sinun tai vainajan ei tarvitse kuulua kirkkoon, kyseiset henkilöt osaavat kuitenkin neuvoa sinua eteenpäin. Onko jonkun kaverisi/tuttavasi läheinen kuollut, voisitko kysyä neuvoa heiltä? Kuoliko läheinen sairaalassa, sairaalapastori on käytettävissä. Jos olet täysin kykenemätön voit pyytää apua myös paikkakuntasi Kriisikeskuksesta. Meillä Rovaniemellä siellä saa ainakin käydä viisi kertaa ilmaiseksi pohtimassa asioita ja suunnittelemassa kriisityöntekijän kanssa seuraavia toimia. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/jasenyhdistykset/lapin_ensi-ja_turvakoti_ry/kriisit/kriisikeskus/

Viimeisenä sanana sanoisin vielä,  älä pelkää tunteitasi. Minä välillä nauroin, olin vihainen ja itkin. Puhelimessa en halunnut itkeä kenellekään, vaan esitin olevani ok. Joka päivä mietin "voi että kun voisin soittaa isälle, se kyllä tietäisi". Luota itseesi, tiedät kyllä oikeat ratkaisut asioihin. Älä ala tappelemaan muiden omaisten kanssa. Kerro tuntemuksesi ja sopikaa yhteiset pelisäännöt. Ei ole mahdotonta järjestää esim kaksia muitojuhlia, jos tuntuu että on erilaiset toiveet.

En tiedä auttoiko tämä ketään, mutta ainakin itseäni. Isän kuolinsyy on edelleen selvittämättä (edit: on selvitetty, mutta en ole saanut ilmoitusta vielä). Toisaalta se on hyvä, koska ehdin surra isää jo hieman pitempään ennen seuraavaa järkytystä.

Isä sellaisena kuin aina hänet muistan :)

Mihin meni superdieetti?

No sepä se onkin kysymys... dieettihän meni vähän mönkään, tosin sellaisten asioiden vuoksi johon en voinut itse vaikuttaa. Here is the story

Olin nimittäin tuossa pari viikkoa sitten coffarissa palaverissa ja yhtäkkiä minulle tuli tosi outo olo ja alkoi heikottaa. Ajattelin olon tuleen nälästä tai liiasta kahvista, joten en aluksi kiinnittänyt siihen huomiota. Plus minua oli jo pari päivää pyörryttänyt rajusti, joten luulin tämän johtuvan siitä, että olin laistanut suolan punnitsemisesta ja saanut sitä liian vähän.

Meninpä siitä sitten kotiin ja olosta huolimatta vedin kahvakuulareenin. Vielä suht rajun sellaisen. Hetkeksi olo parani, mutta kun tulin suihkusta, niin oli taas kahta äklömpi olo ja jälkihiki ei meinannut tasoittua ollenkaan. Hikoilin, mutta minua paleli. Päätinpä mitata kuumeen (minulla ei oikeastaan ikinä ole juurikaan kuumetta, lämpöä kylläkin silloin tällöin mutta harvemmin yli 37. Mittarihan näyttikin sitten jo 37,5 astetta. Vielä tässäkin vaiheessa epäilin. Ajattelin josko se johtui siitä, että olin juuri reenannut. En syönyt illalla juuri mitään, koska mikään ei mennyt alas.
Yöllä kuume kävi 39 asteessa ja aamulla oli jo selvää, että olin kipeä.

No ei siinä mitään, kunnes perjantaina makasin pää Villen sylissä ja yhtäkkiä korva lumpsahti täysin lukkoon. Lauantaina korva oli jo kipeä ja en kuullut mitään sillä. Voitte myös kuvitella, että tässä vaiheessa ei paljon rahkat ja raejuustot kiinnostaneet. Oli pakko syödä sitä mikä vain upposi. Kävin lauantaina päivystyksessä. Ei mitään, ainoastaan korvakäytävän pintaverisuonet olivat vuotaneet hieman verta.

Sunnuntai-aamuna olin täysin kykenemätön mihinkään ja ei muuta kuin mars päivystykseen. No nythän siellä korvassa näkyikin SELVÄSTI ja silminnähtävästi samea tärykalvo ja punainen korvakäytävä eli molemmat olivat tulehtuneet. Sain penisiliinikuurin, tosin olin jo valmiiksi varma että se ei auta, koska olen syönyt saman ennenkin. Päätin kuitenkin vielä kokeilla.

Ei minua ensin tietenkään tk:ssa uskottu. Kotiin laitettiin saman kuurin kanssa. No oikeassahan minä olinkin ja lopulta sitten seuraavana aamuna aivan punaisissa ja märkivissä silmissä tk:hon mummojen kanssa jonottamaan. Uusi lääkekuuri ja silmätipat kaveriksi.

Vähän alkoi siinä jännittää oli nimittäin Metal Angeliin enää 3 päivää. Kuin ihmeen kaupalla sain itseni eläväksi viikonloppuun menessä ja tapahtuma meni nappiin. Ajattelin jatkaa superdieettiä maanantaina.

Uskoisitteko että keskiviikona olin vielä täysin kykenemätön liikkumaan mihinkään..

Hyvä yritys, mutta ei... minulle tuli mahatauti... oikeasti...

Nyt tilanne on se, että enää on korva lukossa ja hieman nuha. Ajattelin nyt maanantaina alkaa uudelle yritykselle ihan alusta superdieetille. Saa nähdä mikä tauti maanantaina iskee sitten :D

Superdieetti jatkuu.. tilannekatsaus

Pian alkaa Superdieetin kolmas viikko. Hetkeäkään ei ole kaduttanut ja ei ole yhtään vielä ollut halua repsahtaa. Laskiaispullakuvat toki toi veden kielelle, mutta sortuminen ei ollut lähelläkään.
Toki olen miettinyt, että mitä herkkuja haluan vetää kun dieetti loppuu ja otin pari kuvaakin kaupassa niistä. Ajattelin ajaa ihan vain sitä varten Ouluun asti, että saan Arnoldsin donitseja :D

Näitä minä ostan, kun tää loppuu!

Koska en seuraa painoa dieetillä, niin turvaudun tällä hetkellä tuntemuksiin, mutta voin sanoa että paljon on jo tapahtunut! Nesteet lähtee ja ekan viikon väsyneisyyden jälkeen olen ollut energiaa täynnä! Mikään ruokakaan ei vielä edes töki, ihme kyllä!

Nam nam

Kuinka kauniisti aseteltu :D

Aluksi aamulenkit olivat aivan hirveitä, mutta nyt ne ovat alkaneet maistumaan ja lepopäivän jälkeen oikein kaipaan niitä.

Reenit aika rankkoja....

Otin käyttöön burnerit ja vihreä tee-kapselit. Olen niihin tosi tyytyväinen. Osa inhoaa niitä, mutta minulla ehdottomasti toimivat. Poistavat nestettä ja energisoivat!